Mulla on ollut kaksi hevosta. Yli kaksikymmentä vuotta sitten mulla oli tamma nimeltä Iitu. Iitu oli suomenhevosen ja newforestin vahinkovarsa ja sitä oli pikkulikat varsana talutellu niin että meni ihan minne ite tykkäs. Nuorikin hää oli mulle tullessaan. En pärjännyt, en sitte niin yhtään. Heti kun Iitulle alkoi tulla kuntoa, hän alkoi mennä, tulla, säikähdellä ja suoraan sanoen perseillä joka välissä. Hevosen liikuttaminen oli pelkkää pelkoa ja viimeiseksi putosin päälleni, kypärä meni rikki ja pohkeeseen tuli kavion jälki. Luovutin ja myin hevon pois.
Toinen hevoseni Onni on ollut meillä nyt kolme vuotta. En ole pudonnut, muutaman kerran olen roikkunut kyljellä. Jalkaterän päälle Onni on astunut muutaman kerran, joista yksi oli vakavampi, koska isovarvas oli ottanut osumaa jo aiemmin. Näistä selvittiin ja tallille olen raahautunut monesti puolikuntoisena koska hevonen PITÄÄ liikuttaa. Kunnes kaatoi mut ja astui oikean säären sivuun. Nyt on jäljellä ehkä viisi kuusi viikkoa ilman ratsastusta tai edes talutusta. En aioi luovuttaa, mutta kaikki voi olla hiukan hankalampaa kun aloitan uudelleen. Hevosen "alle" jääminen oli tosi pelottavaa ja joudun mitä luultavammin asiaa työstämään tavalla tai toisella. Ensimmäisen hevosen aiheuttamat traumat ovat edelleen syvällä sisälläni, ehkä jo hiukan hiipuneena. Näistä uusista olisi hyvä päästä hiukan nopeammin eroon tai ei ehkä eroon mutta saada työkaluja häivyttää niitä vähitellen.
Niin tamma astui vasemman pohkeen päälle ja ruuna oikean, melko symbolista ja symmetristä!! Ja miksi juuri pohkeen, joka on tärkeä eteenpäin vievä apu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti