torstai 5. joulukuuta 2013

Oi Suomi

Itsenäisyyspäivänä vuonna 2013. Minä olen syntynyt vuonna 1967 ja minun Isäni oli syntynyt vuonna 1923.

Minun Isä, Kalle oli sodassa. Kun olin pieni tyttö en ikinä kuullut tai ajellut että oma Isä oli ollut sodassa. Kavereitten isät olivat ehkä nuorempia, eikä asia koskaan ollut siksi ajankohtainen.

Olin itse jo pitkälti yli neljänkymmenen kun havahduin siihen että Isän hautakiveen oli yhtäkkiä ilmaantunut "mitali ". Olin kyllä lukenut isosta ruskeasta rintamamieskirjasta Isääni koskevan kohdan, mutta en ollut ajatellut mitä se oikeasti tarkoitti. Kirjassa luki että Isä oli haavoittunut käsivarteen jossakin, en muista missä ja kotiutettu sen jälkeen. En koskaan puhunut sanakaan Isäni kanssa sotakokemuksista. Äitini kertoi, että muuta hän ei tiennyt kun että Isä oli pelännyt, todella pelännyt siellä jossakin rintamalla.

Miksi tätä nyt mietin? Koska tahdon ymmärtää sekä Isääni, Äitiäni että itseäni. Lapsuuden päiväkirjassa luki: kun olin pieni Isä joi viinaa. Ehkä juuri silloin oli parempi kausi, ettei Isä juonut. Kaudet vaihtelivat, silloin en tietenkään tajunnut että yksi syy Isän juomiseen on voinut olla sotakokemukset. Vaikuttihan se minuun, jäi sellainen isänikävä, Isä oli poissa, töissä, kännireissuilla, harvoin kotona pienen tytön ihailijana, jota olisin tarvinnut. Onneksi oli Äiti, joka huolehti ihan kaikesta, vaikka helppoa se ei varmasti ollut.

Kiitos Isä kuitenkin! Kiitos että olit pelkäämässä rintamalla! Nyt meillä on tämä maa, itsenäinen SUOMI. Ja kiitos Äiti että jaksoit Isää.