sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Kivusta ja Pelosta


Mä olen aina ollut tosi kipuherkkä. Olen ajatellut sen johtuvan ensimmäisistä kuukausistani jotka vietin sairaalassa. Synnyin 5 viikkoa etuajassa ja pylly edellä. Luultavasti vasen olkapää meni sijoiltaan, olettavasti solisluu samalta puolelta katkesi ja oikea lonkka oli sijoiltaan. Vietin sairaalassa ehkä 2 kk. Äitini syliin pääsin, ehkä kuukauden iässä? Onhan tuo sattunut valtavasti pieneen ihmiseen, kipua on ollut, on väännelty, käännelty, sidottu, pesty. Entä kivunlievitys? Vaikea sanoa mitä se on ollut lähes 50 vuotta sitten, ehkä jopa vahvempia aineita mitä tänään, tai sitten ei. Ainakin henkilökuntaa luulisi sairaaloissa olleen tuolloin, toivottavasti joku silitti ja sylitteli.

Tänä päivänä en kestä kipua, en varsinkaan pitkäaikaista kipua. Tipun heti harmaaseen kipumasennukseen, mikään ei onnistu, mikään ei ole kivaa, kaikki sattuu, kaikki on epämukavaa, mikään ei auta koskaan ikinä enää. Kun olen flunssassa, tai olo on muuten tosi huono menen suihkuun, kuumaan suihkuun (anteeksi ympäristö). Olen suihkussa kyykyssä, käytännössä lähes sikiöasennossa. Paluu kohtuun? Paluu hetkiin ennen kipua ja tuskaa?

Tipuin hevosen selästä onnettomien käänteiden jälkeen ranteeni päälle. Ranne murtui, onneksi vasen. Värttinäluun alaosassa on kaksi murtumaa nivelrakoon. Luultavasti olin shokissa heti putoamisen jälkeen, sattui, mutta siinä vaiheessa uskoin että sen päivän tuska, kipsi tai jotain kevyempää, lääkkeet ja kotiin, toipuminen ja se siitä. Mutta todettiinkin että pitää leikata. Leikkausaika on viikon päästä putoamisesta. Käsi on kipsissä, ei mahdottoman kipeä, mutta kosketusarka. Ensimmäisen viikon tuska on turhaa, vai onko? Mihin se vie? Tuntuu pahalta, ei voi tehdä mitään, kaikki on tylsää, turhaa…

Leikkaus on huomenna, pelottaa. Silti tänään olo on jo hiukan parempi, eikä harmita ihan niin paljon. Mietin miten paljon kipua on leikkauksen jälkeen? Lääkkeet olen varannut jo etukäteen. Mulla ei ole ollut ennen kipsiä. No, viikon kipsikäden kanssa elämisen jälkeen voin todeta: Parempi kun ei olis kipsiä tullutkaan. Mua ei ole ennen nukutettu, HRRRR! Pitäkää peukkuja!!


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

AJATELMIA



Uskalsin eilen katsoa videon mun kesän kouluradasta. Voi huh, minkälainen on mun perusistunta ravissa!! Kyllähän mä sen tunsin. Mä tunsin jo kaksi viikko ennen kisoja että istunta hajos taivaan tuuliin. Mihin hävis kevään rentous? Suorittamiseen, paineisiin. Siitä huolimatta vieläkin tahtoisin kokeilla että-jotta-jos-sittenkin niissä kisoissa vois onnistua. Ja miksei vois. jos hevosen nimi on ONNI? Mitä se vaatii? Lisää rentoutta, hyvää fiilistä, joogaa, treeniä, treeniä, treeniä ja vielä vähän treeniä, rataharjoituksia, ratoja, itsevarmuutta, hyviä hetkiä hevon kanssa, palkitsemista, kehumista, hyvän open ja ehkä toisenkin, niin ja sen traikun. Siinähän niitä, mutta mikään ei oo mahdoton. Joten yrittäjästä onnistujaksi!!


Olin tänään Mirjami Miettisen kuolaiten ja suitsien sopivuus luennolla ja mietin uskallanko enää laittaa suitsia tai kuolaimia Onnille ollenkaan.
Mieleen hiipii että pitäiskö alkaa ratsastaa kaulanarulla tai edes kuolaimettomilla? Ratsastus siirtyis kentälle, (ainakin ensin) eikä Onni sitä sietäis.
No, täytyy tarkistaa poskihihnojen ja leukahihnan pituus, mitata kuolain, suunleveys ja ennen kaikkea ala- ja yläleuan väliin jäävä tila. Voiko kuolain olla liian lyhyt/ pitkä? Tai liian paksu/ kapea? Ainakin täytyy kokeilla että hammasloman "luupinnat" on sileät ja tasaiset. Ja mitoittaa uudelleen kuolaimen paikka poskihinnoilla. Olis hyvä kokeilla miten Onni toimii suoralla kuolaimella, tai jollakin muulla kuolaimella.... 

Muutamana edellisenä päivänä ollaan kelattu vanhojen hevostuttujen kanssa vanhoja juttuja. Kaikki lähti nykyisen tallin Santtu-ponista ja Santtu-ponin suvusta. Hassua miten tänä syksynä olen törmännyt melkein 30:n vuoden takaisiin hevostuttuihin ja yhteyksiin. Mulle jopa tarjottiin eläkeläiseksi 26 v tilastotammaa, jonka omistin hetken. Olishan se ihana ajatus että tamma, jonka kanssa en silloin pärjännyt, tulisikin eläkeläispäiviään viettämään mulle. Siinä olis Onnille kaveri ja tamma!! Hmm, katsotaan mihin tuulet kääntyvät!





torstai 8. tammikuuta 2015

Unelmien äärellä

Valitse unelmasi huolella, sillä ne voivat käydä toteen! Yksi unelma/ seikkailu alkaa ja käy toteen ensi maanantaina. Matka Espanjaan ratsastamaan unelmahevosilla ja kerralla kokonainen KUUKAUSI! Juuri nyt mietityttää unelmoinko oikeista asioista, niin paljon on hoidettavia/ muistettavia/ huolehdittavia asioita ennen lähtöä!

Tämä unelma on lähtöisin Robert Vavran ihanasta kirjasta: Equus - hevosen luominen. Lainasin kirjan kaveriltani 90-luvun alussa, monta kertaa kirjastosta ja viimein sai kirjan hyllyyni joitakin vuosia sitten. Kirjaa lukiessa/ katsellessa ihokarvat nousevat pystyyn ja kyynel tulee silmään, niin upea se on. Ja nyt pääsen itse nauttimaan samankaltaisista maisemista ja hevosista! USKOMATONTA!! Vaikea vielä käsittää että tosiaan olen lähdössä ja että tämä kaikki on mahdollista, minulle.

Kirjan alkulehdiltä:  Ja Jumala otti kourallisen etelätuulta.
                                 Puhalsi siihen henkensä ja loi hevosen.

Kiitos, kiitos, kiitos!

torstai 30. lokakuuta 2014

Vastakohtia

Auringon paiste - myrskyinen sade
Kauneus - rumuus
Ilo - suru
Nautinto - kipu
Valo - pimeys
Elämä - kuolema

Pääsin tänään maastolenkille hevosen kanssa ensimmästä kertaa polven rikkoutumisen jälkeen. Mietin vastakohtia ja miten molemmat niistä ovat läsnä kokoajan, eikä ensimmäistä ole ilman toista. Nautintoa ei olisi ilman kipua, valoa ilman pimeää, elämää ilman kuolemaa jne.

Tänään näkyvillä oli aurinko, lämmin, terve, pörröinen ja hiukan jännittynyt hevonen. Ratsastus oli nautinto, mutta läsnä ja tuoreessa muistissa oli myös kipu. Kipu oli  ( ja on toisinaan vieläkin) polvessa ja esti ratsastuksen. Maastolenkistä tuli kuitenkin vielä nautinnollisempi kivun kokemuksen jälkeen. Vastakohdat täydentävät toisiaan ja tekevät elämästä täyttä ja elämisen arvoista. Nauttia voi myös hevosen läsnäolosta ja hoidosta, jos sitä voi turvallisesti ( heh) tehdä.

Mutta miten muistaa tämä sen ei-niin-hyvän kokemuksen keskellä?  Ei, mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin sanotaan. Niin, se menee. Ja paistaa se päivä risukasaankin, tänään se paistoi.
Hevosesta kuoriutui polvisaikun aikana mitä mainioin kaveri, vanhat huonot tavat on kyllä tallella, mutta huomattavasti vähentyneet. Mä osaan arvostaa talli aikaa eri tavalla kuin aikaisemmin. Hevoselle on  annettava oma aika, ilman kiirettä, on oltava läsnä, kuunneltava, rapsuteltava ja joskus hengiteltavä samaan tahtiin. Hevonen on kaveri parhaasta päästä!


lauantai 4. lokakuuta 2014

Puutarhakesä 2014

Keväällä löysin työnilon puutarhasta. Oli ihanaa aidata alue ( nuorelta urossakemannilta), kääntää maa ja istuttaa. Ihmeesti kummasti sain maan täyteen, vaikka peruna olikin melkein pois laskuista ruton vuoksi. Valkosipulit lähtivät hyvin kasvuun. Sipuleita laitoin reilusti ja porkkanaakin. Auringonkukille ja maissillekin riitti tilaa. Uutena juttuna laitoin parsapenkin, saa nähdä minä vuonna saamme satoa.

Kesän säät olivat kuitenkin melko kummalliset, kesäkuu oli ihan tosi kylmä ja sateinen. Maissi jäi vain unelmaksi. Heinäkuu oli liiankin kuuma ja olisi pitännyt kastella enemmän. Nyt on jo lokakuu ja nostamatta on porkkanat ja sellerit, niin ja hiukan naurista. Sipulit jäivät aika pieneksi, nauriita tuli, lanttu ei taaskaan onnistunut ja siltä näyttää tuo sellerikin, kasvattaa vaan vartta.

Perunaa oli vaan pihapellossa. Istutin perunan tosi aikaisin, keväällä oli lämmintä melko aikaisin. Mutta kesti tosi kauan että tulivat taimelle, ehkä kylmän kesäkuun vuoksi. Perunat jäivät tosi pieneksi. Nostin maan tyhjäksi vasta syyslokakuun vaihteessa. Hevonpaska voisi tehdä hyvää pihamaalle, ja ehkä turvepaska on parempi, koska maa on kalkkinen.

Omenoita ei tullut, eikä kirsikoita. Uusi kirsikka kyllä talvehti hyvin ja kukkikin keväällä. Pekka-omenapuu ehkä on toipunut jänisten vierailusta, mutta Tallinnan päärynäomena näyttää siltä että jalo-osa olisi mennyttä, voiskohan siihen yrittää varttaa vaikka Äidiltä oksia? Luulen että olis punainen atlas, mutta ei ole mitään varmuutta. Herukoita tuli vaihteeksi punaisia. Mustaherukkapuskat on huonona!! Näyttää siltä että myyrät ovat jyllänneet yhden juuriston kokonaan. En tiedä jos pitäisi siirtää, mutta ei onnistu tänä syksynä. Karviaisillakin oli välivuosi. Raparperin on koirat juosseet kokonaan pois, täytynee siirtää tai aidata. Viinirypäleitä tuli aika mukavasti ja niitä on vieläkin korjaamatta osa.

Yritän vielä syksyllä laittaa valkosipuleita, vaikka eivät olleet enää niin isoja kuin viime syksynä, hevosenpaskaa vailla? Olisi tarkoitus kääntää härkäpapujen alla ollut maa valkosipuleille ja kipata sinne kokonainen lämpökompostillinen kompostia. Kellari on siivoomatta ja oven saisi jättää auki, jotta viilenee porkkanoille hyväksi.

Kukkamaat on olleet pahuuden hallussa. Parkkipaikkamaan olen muutaman kerran perannut kesän aikana. Muut maat on kerran käyty keväällä läpi ja se siitä. Pionit on ihan pahuuden hallussa. Ja jossakin on se vaalean punainen juhannusruusukin, joka ei ole koskaan vielä kukkinut! Paraatipenkki oli tarkoitus ottaa ylös syksyllä ja järjestellä, mutta polvi!!

Ensi kesänä taas uudelleen. Elämän kiertokulku; syksy, talvi, kevät ja kesä! Ja kuka vielä ei usko uudelleen syntymiseen? Tässähän se on läsnä kokoajan!



perjantai 26. syyskuuta 2014

Syksyistä

Miten ihmeessä kohta on jo lokakuu? Mihin kaikki aika meni, mihin joutui kesä ja kesän lämpö? Syksyhommat on tekemättä sattuneista syistä. Kellari pitäisi siivota, jotta saisi porkkanat ja kesäkukat säilöön ennen kovempia pakkasia. Muut hommat ei ole pakollisia, paitsi iso peesäiliö kellarissa....

Onni sysäs mut jollekin omituiselle tielle. Kaikki on jotenkin sekaisin, kaaoksessa. Vaatii pysähtymistä ja miettimistä, että miten tästä eteenpäin. Ehkä mä alan maalailla taivaanrantaa tai kirjoitan runokirjan tai  tai pääasia että teen jotakin!! Ainakaan vanhaan malliin ei kannata jatkaa. Elämän on oltava hitaampaa, pitää olla aikaa ja tilaa ajatella, kuulostella ja miettiä. Eikä vaan vyöryä kaaoksen mukana ja pyöriä pää pyörällä kaikkien muitten tarpeitten mukaan, kuulematta koskaan mitä itse on vailla.





Tälläinen fiilis



lauantai 13. syyskuuta 2014

Mustelmia

Aamulla suihkussa kurkin hevosenkengän jälkeä sääressäni. Ja muistin että vastaava jälki oli yli kaksikymmentä vuotta sitten toisessa pohkeessa miltein samassa kohdassa. Alue on osittain tunnoton vieläkin. Symmetria se olla pittää!!

Mulla on ollut kaksi hevosta. Yli kaksikymmentä vuotta sitten mulla oli tamma nimeltä Iitu. Iitu oli suomenhevosen ja newforestin vahinkovarsa ja sitä oli pikkulikat varsana talutellu niin että meni ihan minne ite tykkäs. Nuorikin hää oli mulle tullessaan. En pärjännyt, en sitte niin yhtään. Heti kun Iitulle alkoi tulla kuntoa, hän alkoi mennä, tulla, säikähdellä ja suoraan sanoen perseillä joka välissä. Hevosen liikuttaminen oli pelkkää pelkoa ja viimeiseksi putosin päälleni, kypärä meni rikki ja pohkeeseen tuli kavion jälki. Luovutin ja myin hevon pois.

Toinen hevoseni Onni on ollut meillä nyt kolme vuotta. En ole pudonnut, muutaman kerran olen roikkunut kyljellä. Jalkaterän päälle Onni on astunut muutaman kerran, joista yksi oli vakavampi, koska isovarvas oli ottanut osumaa jo aiemmin. Näistä selvittiin ja tallille olen raahautunut monesti puolikuntoisena koska hevonen PITÄÄ liikuttaa. Kunnes kaatoi mut ja astui oikean säären sivuun. Nyt on jäljellä ehkä viisi kuusi viikkoa ilman ratsastusta tai edes talutusta.  En aioi luovuttaa, mutta kaikki voi olla hiukan hankalampaa kun aloitan uudelleen. Hevosen "alle" jääminen oli tosi pelottavaa ja joudun mitä luultavammin asiaa työstämään tavalla tai toisella. Ensimmäisen hevosen aiheuttamat traumat ovat edelleen syvällä sisälläni, ehkä jo hiukan hiipuneena. Näistä uusista olisi hyvä päästä hiukan nopeammin eroon tai ei ehkä eroon mutta saada työkaluja häivyttää niitä vähitellen.

Niin tamma astui vasemman pohkeen päälle ja ruuna oikean, melko symbolista ja symmetristä!! Ja miksi juuri pohkeen, joka on tärkeä eteenpäin vievä apu?